Nyt on viikko Martan LP - tuomiosta ja ensimmäisestä Cartophen-pistoksesta. Valitettavasti näyttää siltä, että pistos ei ole tuonut mitään apua. Eikä lisäravinteiden syöttäminenkään. Viimeksi tänään koira on ollut täysin kolmijalkainen.. Sydäntä korventaa katsoa pientä elämäniloa täynnä olevaa koiraa, joka ei yksinkertaisesti pysty tekemään kaikkia niitä asioita joita se haluaisi tai joita se on sairastumiseensa asti tehnyt.
Leikkaus siis näyttää häämöttävän meillä edessä. Mutta entä jos sekään ei auta? Entä jos Martta kärsii lopun ikänsä kivuista, lihasjumeista, miten etupää ja toinen takajalka tulee reagoimaan voimakkaampaan rasitukseen, puhumattakaan siitä mitä noin aktiivisen koiran kyseessä ollen tekee henkisesti se, ettei pysty "elämään täysillä".... Mieleen piirtyviä kauhukuvia, joita en ehkä vielä edes halua ajatella...
No meni miten meni, Martti tulee saamaan kaiken mahdollisen helpotuksen, jota tarvitsee elääkseen mahdollisimman normaalin podengoelämän. Toki täytyy olla myös siihen varautunut, ettei mikään auta... Silloin pitää osaa luovuttaa. Mutta sen aika ei onneksi ole vielä. Ja toivottavasti ei tulekaan.
Nämä sanat ei ole tähän kirjoitettu sen takia, että haluaisin sääliä.. Ne on lätkitty ilmaan ihan sen takia, että nyt konkreettisesti tiedän sen tuskan minkä koiran omistaja ja perhe tuntee koiran sairastuessa johonkin näinkin vakavaan.. Pistää hiljaiseksi kyllä näin aloittelevana kasvattajana ajattella vastaava tilanne oman kasvattini omistajan kohdalle.
Entistä varmemmin olen sitä mieltä, että avoimmuutta tarvitaan. Tutkimuksia tarvitaan. Yhteistyötä tarvitaan. Kenenkään etu ei ole salailla tämmöisiä tauteja. Kenenkään etu ei ole piilottaa tuloksia. Kasvattaja on vastuussa teoistaan, mutta aina ei voi tietää. Itseasiassa aika harvoin voi tietää. Ei vaikka miten hyvin valmistautuisi. Siksi olisikin tärkeää ymmärtää, että taudin puhkeaminen ei ole kenenkään vika (ellei suoranaisesti yhdistä tietoisesti sairaita vanhempia). Mutta vastuullista kasvatuksesta tekee se, että ottaa opiksi näistä puhjenneista taudeista, jakaa tiedon muiden kasvattajien kanssa ja aktiivisesti pyrkii siihen, että saataisiin nämä mahdollisimman pian taka-alalle. Ettei koskaan tarvitsisi todeta, että podengo oli perusterve rotu.. nyt kaikki kantajia.
Tauteja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Yhdestä kun pääsee niin toinen tulee tilalle. Siltikin pitäisin tärkeänä tutkituttaa koira niiltä osin kuin se kulloinkin on mahdollista. Moni sanoo, ettei esim. Legg Perthes kantajuus näy vanhempien lonkkakuvissa. Totta varmaankin, mutta niistä lonkkakuvista näkee onko lonkat sillä hetkellä ok. Tarkemmin tätäkin asiaa päästäisiin tutkimaan jo saataisiin geenitesti LP:tä varten. Näiden asioiden parissa työskentelee mm. Hannes Lohi työryhmineen. Heittäisin tässä haasteen jokaiselle podengon omistajalle ja kasvattajalle. Otattakaa podengoistanne verta ja lähettäkää työryhmälle. Liittäkää mukaan rehelliset terveystiedot koirasta ja sen sukulaisista. Erityisesti sairastuneiden koirien näytteitä ja niiden "terveiden" sisarusten näytteitä. Näitä kun saadaan tarpeeksi ja työryhmälle osoitettua miten tosissaan ollaan, niin ehkä jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa voimme yksinkertaisella DNA testillä tutkia kuka on kantaja ja kuka ei. Tästä on se hyöty, että myös kantajia voidaan jalostuksessa käyttää tarvittaessa kun ne osataan yhdistää terveisiin koiriin.
Jalostus ja kasvatus näin pienessä rodussa on kompromisseja täynnä. Kaikkea ei voi saada. Mutta jos kasvattajana ja rodun harrastajana voin jotain rakastamani rodun eteen tehdä, vaikka sitten vain lähettää sen pienen verinäytteen jollekin työryhmälle, niin teen sen. Ei tarvitse edes miettiä.
Tälläistä tällä erää, paatoksella ja ehkä vähän paasaten. Tärkeää asiaa yhtä kaikki. Toivottavasti edes joku tästä inspiroituu ja otattaa sen näytteen ja lähettää ne terveystiedot. Pitäkää koiristanne hyvää huolta... ja tutkituttakaa ne. Itse ne ei sitä osaa tehdä.
Täällä taas
2 kuukautta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti